Kuvassa punainen talo.

Suomeksi ei osata hienostella, ja siksi se on niin hieno kieli

Hyvää Mikael Agricolan ja suomen kielen päivää! Kaikki ovat varmaan saaneet kuulla peruskoulun äidinkielentunneilla kyllästymiseen asti siitä, millainen rooli Agricolan elämäntyöllä oli suomen kielen ja suomalaisuuden kehittymisessä; ei hätää, tämä blogikirjoitus ei käsittele Mikaelia.

Pikemmin suuntaan tänään tarkastelun siihen, miksi suomalainen dramaattinen ilmaisu on niin tönkköä. Muihin kieliin verrattuna suomenkielisistä elokuvista, kirjoista, musiikista ja muusta itseilmaisusta puuttuu usein jotain olennaista. Eivätkö suomalaiset osaa kirjoittaa?

Kirjallisuus peilaa kirjoittajaansa

Vertaillaanpa ensiksi suomalaisen kirjallisuuden lähtökohtia englannin kieleen, joka on suurelle osalle tuttu suomea ”dramaattisempana” kielenä. Esimerkiksi William Shakespeare, joka on käytännössä brittien Aleksis Kivi, kasvoi aikaansa nähden hyvissä oloissa: hänen äitinsä oli vaurasta sukua ja isä menestyvä liikemies. Sama kaava toistuu suuressa osassa englanninkielistä klassikkokirjallisuutta: ylhäisöpiireissä kasvaneen Jane Austeninkin romaaneissa hahmojen ongelmat ovat ihan naurettavia verrattuna siihen, millaista elämää enemmistö englantilaisista on siihen aikaan viettänyt.

Voiko kirjailija sitten irrottautua omasta yhteiskuntaluokastaan? Shakespearen näytelmissä tai Austenin romaaneissa tavallinen talonpoika ei juuri repliikkejä saa. Entäpä jos Jukolan veljekset olisivatkin veljekset von Jugelsdorf? Ainakin romaani olisi ehkä kirjoitettu ruotsiksi, joka on Kiven aikana nähty kehittymätöntä suomea soveltuvammaksi kirjalliseen ilmaisuun. Suomenkielisten klassikkokirjailijoiden, kuten Aleksis Kiven ja Minna Canthin, teoksissa onkin jotain perustavanlaatuisen erilaista verrattuna esimerkiksi Topeliuksen ja Runebergin tuotantoon. Siinä missä Suomen ruotsinkieliset aikalaiskirjailijat ovat kirjoittaneet yleviä, kansallisromanttisia teoksia, pureutuivat suomenkieliset kirjailijat yhteiskunnan epäkohtiin ja jokapäiväisen arjen realismiin.

Mutta siinä on jotain perisuomalaista, miten hidas ja tuskallinen suomenkielisen kirjallisuuden alkutaival on ollut. Mikael Agricolan kuolemasta meni vielä pitkään ennen kuin kaunokirjallisuutta saatiin lukea suomeksi. Aleksis Kivi ja Elias Lönnrot eivät ponkaisseet kirjoittajiksi kaikkein huonoimmista lähtökohdista, mutta englannin- ja ranskankielisen klassikkokirjallisuuden kaltainen elitismi on puuttunut suomenkielisestä kirjallisuudesta alusta alkaen.

Kieli on käyttötarkoitustaan varten

Kieli muovaa ajattelua, ja ajattelu muovaa kieltä. Suomalainen arkikeskeisyys näkyy kaikessa, mitä teemme. Huvilan & huussin ja Strömsön kaltaiset puuhasteluohjelmat ovat täällä käsittämättömän suosittuja. Aki Kaurismäen koko elokuvaura perustuu suomalaiselle arjen lakonisuudelle. Arkisuus ja tavallisuus on myös suomen kielen heikkous ja voimavara, molemmat samassa paketissa.

Usein kuulee ihmisten nykyään valittavan, että suomi on köyhä kieli, koska meillä ei ole jotakin tiettyä sanaa. Kaikilla kielillä on omat rajoitteensa mutta myös vahvuutensa. Meillä on kieli, johon on keksitty värikkäitä tapoja ilmaista nimenomaan arkisia asioita. Olen tänä keväänä lukenut ensimmäiset kahdeksan osaa Kalle Päätalon omaelämäkerrallisesta Iijoki-sarjasta, ja vaikka 1900-luvun alun tukkijätkien kieli on karkeaa, on kekseliään vekkulissa sanailussa myös paljon ihailtavaa.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *